Kirjoittelin tämän viikon juoksukoulutreeneistä ja sinne joukkoon tuli pitkähkö teksti hiihtämisestä. Otin sen nyt aivan erilleen, tahtoo kirjoituksen määrä noissa harjoitusviikkoteksteissä venyä välillä turhan pitkäksi. Torstaina meillä olisi ollut hiihtotekniikkaharjoitus, mikä sai minut hieman avautumaan

Eli siis: Olen hiihtänyt viimeksi 14 vuotta sitten, enkä ajatellut aloittaa harrastusta nytkään. En ihan sanoisi saaneeni traumoja peruskoulun&lukion liikuntatunneilla tehdyistä hiihtolenkeistä, mutta ei ne nyt aivan suosikkejakaan olleet. Ärsytys alkoi jo aamulla, kun piti tarkistaa pakkanen ja jos se oli siinä rajoilla, joutui arvuuttelemaan, että ottaako ne sukset mukaan vai ei. Ihan samantekevää se ei ollut, koska suksien kuljettaminen linja-autossa tai myöhemmin monta kilometriä pyörällä ei sekään ollut kaikkein hauskinta. Sitten jos satuit tekemään väärän valinnan niin nousi haloo. Onneksi itkua vääntämällä välttyi hiihtämästä niillä koulun kamalilla suksilla, joihin ei tarvinnut edes monoja. Ja ne ainaiset hiihtokilpailut, joihin kaikkien  oli aina pakko osallistua. Mun suksetkin oli huonot. Niiden pohjissa oli sellaiset poikittaiset pinnasta korkeammalla olevat viivat lipsumista estämässä. Mutta ei kait tässä tarvi mikään hiihtoguru olla, että ymmärtää sellaisten estävän myös suksien liukumista! Yläasteelle mennessä julistin, että niillä suksilla en hiihdä metriäkään ja sain uudet. Niillä sitten hiihdettiinkin 6 vuotta, eikä niitä taidettu kertaakaan huoltaa millään tavalla. Aivan omiaan kasvattamaan hiihtoinnostusta. Noilta ajoilta mieleen on erityisesti jääneet hiihtolenkit joen jäällä, kun opettaja käski hiihtää vaan eteenpäin - huomioimatta ollenkaan reipasta myötätuulta. Oli tiukkaa ehtiä vastatuulessa seuraavalle tunnille. Lisäksi tuolloin tuli opittua, että jos olet ollut kuumeessa, voit palata kouluun vasta sitten, kun olet riittävässä kunnossa hiihtääksesi (eli siis hiihtää pitää, jos on kerran pystynyt tulemaan kouluunkin, ei väliä, vaikka terveydenhoitaja kirjoittaa lapun, että toipuminen on vielä kesken. Tämä tosin ei tapahtunut itelle).

Vieläkö kuulostaako siltä, että mulle ei jäänyt kouluhiihdoista traumoja?  Nyt alan olla jo sen verran vanha, että uskoisin kyllä pitäväni hiihtämisestä, en vaan ole vielä tarpeeksi vanha ollakseni valmis satsaamaan asiaan rahallisesti. Monesti tulee muuten miettineeksi, että millaisen koulutuksen liikunnanopettajat oikein saavat, kun tuntuu olevan enemmän kuin tavallista, että koululiikunta aiheuttaa enemmän ahdistusta kuin antaisi kipinää liikkumiseen?! Vika ei voi yksistään olla liikuntatunneille osallistujissa, sillä koululiikuntakammoisia on aivan liikaa.