Valmiina juoksukoulun päätöstapahtumaan (Oulun Terwahölkkä ja -maraton)
Viimeisen viikon valmistauduin koitokseen lukemalla tenttiin ja autoilemalla Kuopioon... Siis oikeasti en liikkunut yhtään, mitä nyt hyötypyöräilyä ja koirien kanssa kävelemistä. Muutenkin juokseminen on kevään aikana jäänyt niin vähiin, että tavallaan arvelutti lähtä. En minä matkaa pelännyt, vaan vauhtia. Yllättävän mielelläni kuitenkin olin menossa, vaikka ilmoittautumisvaiheessa tuntui, että en kyllä halua osallistua. Mutta harmittamaan olisi jäänyt, joten "pakko" oli mennä. Kävin hakemassa numerolapun jo edellisenä iltana ja siinä vaiheessa jo vähän innostuin.
Ekaa kertaa numerolappu rinnassa sitten ala-asteen (jos ei lasketa tokokokeita). Vai käytettiinkö me edes mitään numerolappuja koulussa...?
Kisapaikalla negatiiviset fiilikset nosti vähän päätään, hitto siellähän oli ihmisiä! Ja kuuluttajia, jotka kuuluttelivat maaliintulleiden nimiä. Hyi, en olis halunnut omaa nimeäni kuulla sieltä 
. Lähdin juoksemaan aivan omaa juoksuani, vaikka juoksukoululaisia oli kympillä muutama muukin. Mutta pelkäsin, että sorrun juoksemaan liian lujaa, jos lähden jonkun toisen kanssa yhtämatkaa. Otin vielä MP3-soittimen mukaan, että matkalla tosiaankin olisi vain minä sekä juoksuvalmentajani bändeineen 
. Mitään tavoiteaikaa ei ollut, strategiaa sen verran, että aloitan tosi rauhallisesti ja puolessa matkassa lähden juoksemaan lujempaa. Tarkoitus oli juosta koko ajan sellaista vauhtia, että tuntisin jaksavani juosta samaa vauhtia loppuun asti.
Alku menikin hitaasti. Olin lähdössä aivan hännillä, eikä siinä aluksi edes pystynyt juoksemaan, kun vajaat 550 juoksijaa lähti matkaan. Hetken jopa kävelin, kun huomasin juoksevani yhtä hitaasti kuin kävelijät. Pikkuhiljaa tilaa alkoi tulla enemmän, mutta edelleen lönkyttelin. Syke oli koko ajan korkealla, varmasti taas jännityksestä. Kolmen kilometrin kohdalla vauhti alkoi aivan kuin varkain vähän nousta ja neljässä kilometrissa yritin vähän vielä toppuutella. Näillä main sykemittari lopetti toimimisensa (todennäköisesti otti häiriötä lähellä olevista mittareista). Aikani jaksoin tuijotella sykkeitä 49 ja 69, kunnes tungin koko vehkeen taskuuni. Ja kun mikään ei enää ollut pidättelemässä, annoin mennä. Kuuden kilometrin jälkeen hetken epäilin, että en ehkä jaksa sitä vauhtia maaliin asti, mutta taisinpa vielä kiristääkin... Yritin kyllä välillä hidastaa, mutta aina se vauhti vaan karkasi.
Erityisen hauskaksi juoksu muuttui siinä vaiheessa, kun lenkki yhdistyi maraton-lenkkiin. Siinähän sitä koki oikein juoksevansa, kun ohitteli urheilullisen näköisiä miehiä . Jotka tosin olivat juosseet 30 km enemmän kuin minä... Viimeiset 3-4 kilometriä kuuntelin yhtä ja samaa biisiä (We Weren't Born To Follow), joka sattui soimaan sopivaan aikaan ja ihan tarkoituksella huudatin sitä sitten loppumatkan. Ja seurasin koko ajan yhtä maratoonaria (kunnes lisäsin taas vauhtia ja se jäi matkasta ). Loppukiri taisi alkaa vähän liian aikaisin, kun viimeinen kilometri oli vähän tuskainen. Mutta pistin volumea vaan isommalle. Itse asiassa niin isolle, että en kuullut omaa nimeäni kuulutettavan maalilinjaa ylittäessäni .
Loppuaika oli 1:12:46 ja sijoitus 188/281. Aika olisi voinut olla parempikin, mutta ihan hyvin kait tuo näillä juoksumäärillä on. Jos vähän enemmän olis pystynyt juoksemaan, niin olisi varmaan uskaltanut lähtä liikkeelle vähän reippaammin. Mutta tosi hyvä mieli jäi. Ja vähän polte juosta vähän lisää . Jalka tuntui koko matkan hyvältä, mutta siihen saattoi toki vaikuttaa ennen starttia napattu Burana 800 mg...
En ole ihan varma oliko huonoa mainosta Hukalle juosta juoksukoulun paita päällä. Pienellä hoolla kirjoitettuna teksti olisi kyllä ollut aika paikkansa pitävä...
Kuvat on taas kummallisen värisiä, kun Juha ei vaan saa säädettyä siitä uutta näyttöä kuntoon....
